Joka paikassa minne hän tuli, vallitsi suuri mielten kiihko.
"Mikä on hätänä?" kysyi Valdemar levollisesti ja pidätti kiihkeää hevostansa. "Antakaas kuulla."
"Niin, sellaista se on", vastasi Madsen, joka tuli Frandsenin krouvilta ja nojasi käsivartensa hevosen selkään. "Nyt he aikovat karkoittaa tanskan kielen kokonaan kirkostamme, ikäänkuin nuo neljä poloista kertaa vuodessa olisivat liikaa. Kirkkoraati panee vastaan, mutta mitä se hyödyttää?"
"Ei se paljon auta", sanoi Valdemar.
"Ensiksi saamme valittaa rovastille, ja se on turhaa! Sitten valitamme konsistoorille ja kenraalisuperintendentille, — eikä sekään auta!"
Valdemar ajoi rivakasti eteenpäin ja näki äkkiä Karenin seisovan kummullansa, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakuta, ja varjostavan kädellä silmiään auringolta.
Hän tähysteli Højemarkeen päin.
Valdemar tunsi pistoksen sydämessään ja hän vetäisi ohjaksia.
"Anna olla! Anna olla!" mutisi hän itseksensä.
"Oletko kuullut?" huudahti rouva Borris, joka juoksi portaita alas häntä vastaan.