Valdemar hypähti alas vaunuista ja heitti ohjakset rengille.
"Kyllä, kyllä! Meidän rahamme ovat hyvään tarpeesen. Kyllä niitä nyt tarvitaan!"
Valdemar suori itseään ja ojensi käsivarsiaan koetellakseen voimiaan. "Meidän täytyy mitä pikemmin saada sotakassamme täyteen. On jo aika, on jo aika! Nyt kerätään rahoja Aabenraassa vapaaseurakunnan kirkkoa varten, ja Sundevedissä kerätään myöskin. Meidänkin pitää ruveta keräämään."
Ja rinnan äitinsä kanssa hän nousi portaita ylös. Valdemar kietoi käsivartensa hänen uumillensa.
"Paha voi kääntyä hyväksi", vakuutti Valdemar. "Ole levollinen äiti.
Meidän täytyy kestää kaikki levollisesti."
Kun Borris pari päivää myöhemmin seisoi lähetystön puheenjohtajana rovastin kanssa vastatusten, niin hän sanoi:
"Preussilaisten viranomaisten pitäisi toki ajatella, että me, eteläjuutilaiset, olemme vapaana syntynyt kansa, jolla on voimakas oikeudentajunta ja itsetunto."
"Das mag wohl sein" [Voihan tuo olla], huudahti rovasti kiivaasti, "aber wir wollen es knechten!" [Mutta me tahdomme musertaa sen.]
Veri kuohui Borriksessa ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin hänen kuullessaan tämän epäkristillisen väitteen papin suusta.
Mutta hän hillitsi itseään sittenkin ja vastasi niin täydellisellä tyyneydellä, että rovastin suorastaan täytyi räpäyttää silmiään kohdatessaan itseensä suunnatun, lujan katseen.