"Hatut päästä heisipuun edessä!" huusi hän. "Heisipuu heisipuun vieressä kaikissa aitauksissa. Voittekos nähdä pojat? Niin tyytyväisenä ja ahtaalla se seisoo syvimmässä varjossa. Vaikka hakkaisi sen pois kuinka usein hyvänsä, niin siihen se heti taas ilmestyy ja alkaa kukkia. Ja tiedättekö, mitä niistä kukista sanotaan? Niin, ne ovat parhaita ilmanennustajia, mitä on olemassa. Jos niiden tuoksu on hyvin voimakas ja makea, niin sade pian alkaa virtailla alas."
Klaus oli kansanrunoilija, lapio ja kuokka olkapäällä hänelle kaikki oli elollista.
Puut puhuivat ja kukat puhuivat, linnut runoilivat, eläimet aprikoivat, ja hyönteiset ja mateliaat ajattelivat maailman menoa.
Ja hän itse oli niiden kaikkien hyvä ystävä ja ymmärsi niitä.
He poimivat jonkun verran heisipuunkukkia ja ripustivat kimpuissa niitä kuivamaan, ja kun kypsät marjat riippuivat raskaissa, mustissa rypäleissä, niin pidettiin korjuujuhlaa.
Kesken kaikkea tätä korjuuiloa ja korjuukiirettä astui eräänä kirkkaana päivänä santarmi täysissä tamineissaan Egtvedin lehtikujaa pitkin.
Saattoi nähdä, että hän jätti haasteen. Sieltä hän kääntyi oikealle ja marssi Borrisgaardiin.
"Mitä pahaa heillä nyt on mielessä?" kulki sana suusta suuhun.
"Minä olen saanut haasteen Kai Jürgensin holhoojana", sanoi Borris äidillensä. "Minun täytyy mennä nimismiehenvirastoon."
"Mistähän on kysymys?" tuumi hän itseksensä ajaen pyörällänsä, sydämen tykyttäessä rinnassa.