"Melkein kyllä, sen voipi tosiaankin sanoa", vastasi äiti.
Mutta Karen tyytyi tällä haavaa omaan suureen rakkauteensa, ja se oli muuttunut niin nöyräksi, kaikista vaatimuksista vapaaksi, sillä: "olihan syy kokonaan hänen!" — niin että hän mielestään koko elämänsä ajan olisi voinut kätkeä sydämeensä tämän poloisen hyljätyn rakkautensa.
Tämä nöyryys häikäisi siten hänen silmänsä, niin ettei hänelle tulevaisuudessakaan siintänyt vähintäkään toivoa.
Syksy oli jälleen tullut; syksy 1900. Tuhansittain pääskysiä istui sähkölennätin- ja telefoonilangoilla korkealla talojen kattojen yläpuolella.
Elonkorjuu oli täydessä vauhdissa ja pian pellot olivat tyhjinä. Paalut, jotka olivat vajotettu veteen sataman ulkopuolella, puhdistettiin, sillä niihin oli tarttunut raakkuja, ja ne kävivät erittäin, hyvin kaupaksi.
Nuorella väellä oli kiire kerätä pähkinöitä metsistä ja aitauksista.
Sinivattuja ei ollut yhtä paljon kuin tavallisesti, sillä oli ollut kovin kuivaa.
"Sinivattuja pitäisi oikeastaan poimia ennen määräpäivää, muuten peikot rasvaavat niillä seitsenpeninkulmasaappaansa", sanoi Klaus.
Sen johdosta Kai ja Ebbe liikuttivat pieniä käsiään hyvin nopeasti, sillä he pitivät kumpikin paljo sinivattuhillosta.
Hämähäkin verkot kutoutuivat ruusuihin, resedoihin ja orvokkeihin puutarhassa, mehiläisillä oli kova kiire, mutta Klaus ei voinut sittenkään käsittää, että puitten alla oli jo suuria läjiä karisseita lehtiä.