Kun Valdemar tuli lähemmäksi, niin Karen kääntyi hänen puoleensa. Valdemar kääntyi myös häneen. Hetken aikaa kumpainenkin, äiti ja holhooja katsoivat toisiaan kasvoihin ja molemmat tunsivat ihmeeksensä, että olosuhteet olivat heitä itseänsä voimakkaammat ja pakoittivat heidät yhteen.
Mutta alituomarilla oli sananvuoro.
"Minä kieltä vielä yksi kerta", sanoi hän kovalla äänellä. "Te anna teidän pieni poika oppia Isämeitä tanskan kieli ja te opeta hän tanskan laulu. Te ei saa."
"Ne ovat Ingemannin aamu- ja iltalauluja sekä pieniä lastenlauluja", sanoi Karen, joka olisi ollut hyvin halukas nauramaan. "Hän laulaa haikarasta ja kanoista. Hän laulaa myös jäniksestä ja ketusta."
"Sitä te ei saa!" huusi alituomari vihaisesti. "Teidän poika on saksan poika. Hän on saksan poika ja hän pitä kasvattaa saksa."
"Sitä minä en voi", vastasi Karen. "Minä en ole saksalainen."
Hän oli kalpea, mutta levollinen.
"Ach so! Niin, sitten te ei kykene se tehtävä. Te ei voi anta hyvä, järkevä kasvatus. Se olla suurta ja ihana, kun kasvatta saksan poika, se olla omatuntovelvollisuus, kansalaisvelvollisuus. Minä otta pois teiltä — kuuletkos! — otta pois teiltä vanhempioikeus!"
Borris oikaisi itseään vaistomaisesti. Nyt hän tunsi Karenin silmät!
Nuo silmät salamoivat.
"Se on mahdotonta, herra tuomari! Se on mahdotonta!" huusi Karen.