"Mahdotonta? Saa nähdä! Saa nähdä!"
"Herra tuomari!" sanoi Valdemar. "Minun täytyy huomauttaa teille, että me voimme kadottaa vanhemmanoikeutemme ainoastaan siinä tapauksessa, että me rääkkäämme lastamme tai viettelemme sen pahuuteen, tai kun emme pidä huolta sen elättämisestä."
"Eikö se olla lapsen rääkkäys? Hänen isä olla saksa. Saksalaisuuden nimessä minä käske, että toe holhoojana kieltä häntä anta lapsi lukea isämeitii ja laulaa laulu tanskan kieli. Te kieltä häntä. Hören sie mal! [Kuulkaapas!] Te kieltä häntä."
Valdemar kääntyi tuomarin puoleen.
"Ei", sanoi hän lujasti. "Vaikka itse olisin saksalainen, niin häpäisisin ja käyttäisin väärin holhoojanoikeuttani, jos tekisin itseni syypääksi niin kuulumattomaan hävyttömyyteen, sekaantumalla äidin pyhimpiin oikeuksiin."
"Ach so! Ach so! Ja te ette tahdo teke sitä?"
"Niin, minä en tahdo sitä tehdä."
"Oikkein hyvä! Oikkein hyvä! Te olla vapa holhoojatoimi, se annetaan hyvä saksan mies. Ja te, Frau Jürgens", tuomari kääntyi kiukkuisena Kareniin, "holhoojalain kaksikymmentäkahdeksan pykälä anta minulle oikeus otta leski pois vanhempioikeus ja minä otta te se oikeus!"
"Se on väärin! Se on väärin!" huudahti Karen. "Kuinka voi tehdä leskille jotakin, jota isille ei voi tehdä? Eikö kukaan sitte kysy äitiä? Eikö teillä itsellänne ole vaimo, herra tuomari? Ja eikö hän ole äiti? Ettekö te hänessä kunnioita kaikkia äitejä? Ja, herra tuomari, herra tuomari, mitä te sanoisitte, mitä te tekisitte, jos tanskalainen kieltäisi häntä rukoilemasta Isä meidän rukousta lapsensa kanssa? Oi Jumalani, oi Jumalani, eipä luulisi olevansa täällä kristityssä maassa!"
Borris katsoi lakkaamatta Kareniin, siinä kun hän seisoi puolustaen tanskalaista äidinoikeuttansa.