Hän muuttui aivan uudeksi ihmiseksi Valdemarin silmissä. Sitä Karenia hän ei ollut koskaan tuntenut.
Mitä sääliä hän tunsikaan tätä äitiä ja hänen lastansa kohtaan!
Ja hänen miehenä täytyi seisoa tässä avuttomana ja katsella miten toisen kalleinta ihmisoikeutta loukattiin, voimatta suojella häntä!
Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi kiireestä kantapäähän asti, ja hänen ritarillisuutensa joutui kovaan tuskaan.
"Olen pahoillani: minä en voinut sitä auttaa", sanoi Valdemar, kun he olivat ulkopuolella.
Karen katsahti häneen, mutta ei voinut kyyneliltä nähdä häntä.
"Sinä autoit kerran", vastasi Karen kääntyen pois ja läksi.
Valdemar katsoi hänen jälkeensä. Kumpikin meni omaa tietään.
"Minä olen siis päässyt vapaaksi minulle tyrkytetystä Ruprecht Jürgensin pojan holhousvelvollisuudesta", ajatteli hän. "Se painosti minua, aivan kuin minulla olisi ollut raskas taakka selässäni, josta en voinut vapautua. Nyt minusta kai tuntuu keveältä? Viimeinen side on lauennut!"
Mutta hän ei tiennyt, mistä se tuli: äkkiä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tullut niin ihmeen köyhäksi.