Mutta Karen ajatteli:
"Miksi linnut visertelevät? Miksi linnut visertävät onnesta, jota minä en saavuttanut? Miksi aurinko paistaa ja miksi ruusut tuoksuvat? Itse olen omalla kädelläni karkoittanut auringonpaisteen ja taittanut ruusut. Minä en tiennyt mikä onni minua odotti. Kaikki on surkeata, harmaata ja kuihtunutta. Ihminen on oman onnensa seppä, eikä silloin ole valittamisen syytä."
Ja hän hyräili yhä uudelleen ja uudelleen vanhan laulun kertoa, jonka hän kerran oli kuullut, hän ei itsekään tiennyt missä:
"Ruusunkukat kuoli, ruusunkukat kuoli,
ja linnut vaientui."
"Äiti, oletko kuullut? Oi, rakas, rakas äiti, oletko kuullut?" kysyi
Karen tullessaan kotiin.
Äiti seisoi näet ovessa häntä vastassa. Hän oli saapunut Karenin poissaollessa.
"Minä sain aamulla vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä", vastasi rouva Grunnet ja vei Karenin sisään, "ja minäpä tiedän kuka on holhoojaksikin valittu."
Karen kääntyi äkisti ja tarttui äidin molempiin käsiin.
"Tiedätkö sinä? Kuka sitten?" kysyi hän henkeään pidätellen.
"Ota se tyynesti, pikku Karen! Oi, ota tyynesti, kultaseni! Sillä sehän on Winberg."