"Winberg!" huudahti Karen ja päästi äidin kädet irti.
Karen tuijotti äitiin, eikä voinut uskoa korviaan.
"Winberg! Winberg! Kaikki oli siis selvää jo edeltäkäsin! Se oli edeltäpäin päätetty! Winberg! He ovat vain ilvehtineet minun kanssani! Winberg! Hyvä Jumala, Winberg! Oman suvun luopio! Kai! Kai!"
Poika tuli juosten, ja voimakkaana suuttumuksensa vallassa Karen nosti hänet korkealle ilmaan, ikäänkuin hän olisi kohottanut lasta äänettömästi vedoten taivaan suurta tuomaria kohti.
"Voisiko muka kukaan ihminen riistää minulta äidinoikeuttani sinuun, lapseni! Sinuthan Jumala antoi minulle, kun synnytin sinut oman henkeni uhalla!"
Ja hän nauroi tämän ajatuksen naurettavuutta ja mahdottomuutta.
"Tuossa Winberg tulee! Hillitse itseäsi, Karen", huudahti äkkiä rouva
Grunnet ja vei Kain mukanaan kyökkiin.
"Hänellä on kiire", sanoi Karen, joka ojensi itseään ja käänsi salamoivat silmänsä ovea kohti.
Karen kuuli hänen raskaan, vetelehtävän käyntinsä ulkopuolelta ja hän veti vaistomaisesti henkeään.
Ovi avautui.