"Sinäkö se olet, Winberg?" kysyi Karen ja painoi ristiinlasketut käsivartensa rintaansa vasten hillitäkseen kovaa sydämentykytystään.
Siinä hän seisoi — lihavana, kumaraselkäisenä, suuret pussit silmien alla.
"Minä kuulen, että sinusta äkkiä on tullut saksalainen."
Winberg vilkutti silmiään ja rykäisi lakkaamatta, kierrellen hatunlieriään leveitten peukaloittensa välissä.
"Niin, syy on kokonaan sinun, Karen", sano Winberg istuutuen. "Minkä kylvää, sen saa niittää Sinun olisi pitänyt luvata."
"Sinä tarkoitat: luvata jotakin, jota en olisi voinut pitää?"
Winberg vilkutti silmiään.
"No niin, eihän sillä niin tarkkaa väliä ole. Täytyy tunnustella maata sormella ja huomata missä ollaan."
"Niin, me olemme Eteläjyllannissa", vastasi Karen. "Minä luulen, että me tuntisimme sen maan."
"Mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä siitä on? Ei se siitä sen paremmaksi tule. Meidän täytyy puraista hapanta omenaa, Jumala paratkoon. Vahvempi on aina vahvempi, pantakoon hän minne hyvänsä."