Karen kääntyi hitaasti katsoen häneen.
Häntä inhotti tuo mies aivan kuin myrkyllinen, limainen eläin, joka oli päässyt ovesta sisään.
"Sinulta puuttuu voimakasta verta, Winberg", sanoi hän. "Minä sanon mikä sinua vaivaa. Sinun ajatuksesi ovat kalvakkoja, sairaaloisia. Minä vihaan niitä!"
Winberg rykäisi, vilkutti taaskin silmiään ja liikahteli tuolillaan.
"Mitä sinä oikeastaan tahdot, Winberg? Odotatko jotakin virkaa, vai toivotko lainaa saksalaisesta pankista?"
Hän vastasi luoden silmänurkistaan monta epävarmaa katsetta sivuillensa:
"Sinä saat nyt totella minua, olkoon se sinulle sitten mieliksi tai ei."
Karen astui häntä kohti ja pysähtyi aivan hänen eteensä.
"Minä sanon sinulle jotakin, Winberg. Tässä ottelussa sinä et pitkälle pääse. Sinä et voi koskaan tunkeutua siihen salakammioon, jossa äiti ja lapsi ovat kahden, — et koskaan! Sinä et voi tehdä mahdottomuuksia."
Winberg nousi ylös ja katseli Karenia, uskaltamatta kohdata hänen katsettansa.