"Niin, niin", sanoi rouva Borris.
"Niin, niin, äiti! Sitten laskettiin liput alas haudan yli."
Ja tuo voimakas mies puhui hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän vielä olisi seisonut avonaisen haudan partaalla ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Mutta hän tointui pian ja jatkoi:
"Surujuhlassa jäljestäpäin kansalaisyhdistyksessä sanoi toimittaja Jessen muistopuheessansa: 'Me annamme kaikki sen lupauksen toisillemme, että kaikki se, mikä oli suurta ja ihanaa ja hyvää Gustav Johansenin elämäntoimessa, kaikki se, mikä voi kelvata ijankaikkisuuden tuomioistuimen edessä, kaikki se, missä itsessänsä on siunauksen elinsiemen, kaikki se on myös meissä eläväksi tuleva!' Ja hän lisäsi: 'Mitä Grundtvig sanoi? Hän sanoi: 'Jalojen suku ei koskaan kuole sukupuuttoon!'"
"Ei, ei", vaivoin saattoi eroittaa, mitä rouva Grunnet sanoi, "nuo olivat tosia sanoja, ja todet sanat elävät, kun valhe kuolee."
Ja sitten hän äkkiä huudahti, kaiken sen valtaamana, jota hän niin hiljaisena ja surumielisenä oli kuunnellut:
"Oi, jospa pikku Karen olisi ollut täällä ja kuullut tätä kaikkea!"
Hän katui heti sen sanottuansa. Hän olisi voinut vaikka lyödä suutaan, mutta nyt se oli myöhäistä.
Valdemar katsoi äkkiä ylös, mutta hän ei sanonut mitään, ja äänettömyys, joka valtasi heidät kaikki, kävi vihdoin niin painostavaksi, että hän nousi ylös ja läksi pois.