Suuri ja voimakas puu oli kaadettu. Gustav Johansen, eteläjuutilaisen kansan edusmies ja pelkäämätön puoltaja sekä Saksan valtio- että Preussin maapäivillä, oli kuollut.
Kuin kansanruhtinas hänet oli hautaan saatettu. Borris oli ollut mukana niissä hautajaisissa ja oli juuri palannut kotiin Flensborgista.
Hän tunsi olleensa mukana jossakin suuressa, ja vielä kokonaan siellä elettyjen tapahtumien valtaamana hän kertoi siitä äidilleen ja rouva Grunnetille, jotka istuivat sohvassa kuunnellen kyynelsilmin, ja hän kertoi tyyneesti ja hiljaisesti:
"Ensin neljät vaunut, joihin hädin tuskin mahtuivat kaikki kallisarvoiset seppeleet Eteläjyllannista ja kuningaskunnasta, sitten soittokunta, sitten Pyhän Knuutin yhdistys[13] ja Flensborgin ampumaseura."
"Oliko niillä suruharsot?" kysyi rouva Grunnet. Hän saattoi vaivoin itkulta puhua.
"Niin, heillä oli suruharsot."
Valdemar katkaisi hetkeksi puheensa.
"Sitten tulivat ruumisvaunut, neljä hevosta edessä, ja jäljessä valtava surusaatto, lukemattomat joukot kuningaskunnasta ja koko Eteläjyllannista."
Valdemar nimitti useita nimiä.
"Ja kun sitten kaikki oli ohitse —"