Rouva Borris ei vastannut aivan heti. Hän asettui Valdemarin eteen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Valdemar oli varsin kalpea.
"Poika! Poika! Sinä sietänet toki kuulla totuutta? Ethän ole mikään arka raukka? Jürgens ei tahallaan tehnyt sinulle mitään pahaa. Eihän hän aavistanut, että sinä rakastit Karenia. Tahdotkos sinäkin nyt harjoittaa vääryyttä? Minun mielestäni meillä muutenkin on kylliksi vääryyttä tässä maassa. Älä kanna vihaa kuollutta kohtaan, käänny mielemmin elävän puoleen. Käänny Karenin puoleen!"
Valdemar ei liikahtanut eikä vastannut. Hän ei myöskään ravistanut äidin käsiä olkapäiltään.
Mutta äkkiä, siinä seisoessansa, pääsi hänen rinnastaan syvä huokaus.
Ja rouva Borris katsoi säälivillä äidinsilmillään kiusaantuneen poikansa kasvoihin. Pojan tuska oli hänenkin tuskansa.
Valdemar otti hellästi äidin rakkaat kädet olkapäiltään, puristi niitä lujasti ja samalla hellästi omissansa ja sanoi murtuneella äänellä:
"Äiti, rakas äiti, en minä ole enää katkera. Usko minua, ja senhän sinä aina olet tehnyt, että kun minä —"
"Pelastit pojan hengen, Valdemar!"
Valdemar säpsähti.