Mutta tänä vuonna ei näkynyt valkeita tammoja. Leivo liiteli ylhäällä ilmassa ja ennusti kevättä. Ilma oli täynnä värähtelevää riemua.
Bodil istui avonaisen ikkunan ääressä ja hyräili vanhaa fyeniläistä laulua, jossa oli neljäkolmatta säkeistöä; sen nimi oli: "Maalaistyttöjen ajanvietto", ja viimeinen säkeistö kuului näin:
"Pyhät kaiket kuluu noin kynttelimessuun asti; vaan se on surkeus suunnatoin, surtava haikeasti, ettei pyhäks se päivä jää, että turhuudessa vietämme kalliin joulun vinkuessa viulun."
"Tuo ei ole mistään kotoisin", mutisi Klaus syvällä äänellään, istuen veistämässä. "Ei, kuuleppas tätä, se on paljoa parempi! Tällä tavalla Peder Syv[15] laulaa:
"Kynttelinuutti vielä on ajamassa tiellä. Kottarainen, hyyppä ja hanhi jo palaa; talvi ei sentään siirtyä halaa, siihen saakka sen sakara jää, kuin tulee pääskynen silkkipää."
"Mutta sitä paitsi", lisäsi hän opettavaisesti, "sanon minä vanhan sananlaskun, ja vanha on aina parasta: 'Niin kauan kuin leivo laulaa ennen kynttilänmessua, yhtä kauan se on sen jälkeen vaiti - tai itkee vapun jälkeen'."
"Oletko kuullut", kysyi Bodil, joka ei tahtonut ruveta kilpalaulantaan
Klausin kanssa, "että Keldetin asia, jonka oli määrä olla esillä
Kielissä huhtikuussa, onkin siirretty toukokuuhun?"
"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Klaus, "ja tiedänpä vielä muutakin! Ehkä julkinen asian valvoja aikoo uudestaan tutkia asiaa, koska se on otettu valtiopäivillä esille. Niin, niin, kyllä ne herrat osaavat pitää paljon melua turhasta asiasta. Tuskinpa Herra Jumala itsekään tahtoisi olla preussilainen tuomari."
Valitsijamiesten vaali oli tapahtuva maaliskuun neljäntenä päivänä, täydennysvaali maapäiviä varten yhdentenätoista päivänä ja valtiopäivävaali kahdeksantena päivänä maaliskuuta.
"Jospa voisi siirtää päivää vieläkin tuonnemmaksi!" ajattelivat preussilaiset. Mutta se ei käynyt päinsä.