Mutta koska hän oli ollut poissa kotoa neljä vuotta, niin muutamat vastatulleet santarmit eivät tunteneet häntä, tai ehkäpä hän oli muuttunutkin, — mikäpä ei voisi tapahtua neljän vuoden kuluessa? — ja niinpä poliisin piti ajaa Esbeniä takaa muotokuvan avulla.
Konstaapeli lähetettiin siviilipuvussa Koldingiin ja siellä hän kävi
kaikkien kaupungin valokuvaajien luona tiedustelemassa, olisiko heillä
Esbenin kuvaa, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. He eivät tunteneet
Esbeniä.
Kun konstaapeli siten sai palata nolona takaisin, niin hän pukeutui univormuunsa ja astui vakavin askelin suruhuoneelle.
Mustalla verhotut ruumisvaunut ja hevoset, päät alaspäin painettuina, seisoivat pihalla, mutta lainvoimassapitäjä ei niistä välittänyt.
Hän astui kaliseva miekka laahaten kupeellaan portaita ylös. Jokainen askel, jonka hän portaissa nousi, oli sanovinansa:
"Tässä minä tulen! Saksan valtakunnan edustaja! Mitä minä välitän kuolemasta?"
Vanha taloudenhoitaja tuli pelästyneenä ulos ja kohotti varoittavasti vanhoja, vapisevia käsiänsä.
"Viekää hänet ulos! Ettekö tiedä, että Frandsen on kuollut?"
Ei! Konstaapeli ei pelännyt kuolemaa.
Hän työnsi vanhuksen syrjään, vetäisi oven voimakkaasti auki ja astui sisään.