Hän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen takanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.
Karen tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen. Niin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna kohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.
Hänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa vastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!
Rouva Borris oli heti tullut tarjoamaan apuansa.
"Oi, kuinka sinä voit tulla?" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin kykeni mielenliikutukselta puhumaan.
"Kyllä, minä voin."
Ja kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon alle kaikki alistuvat.
Mutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja
Loreleista. Hän varoitti Jürgensiä.
"Varo Loreleita!" huusi hän kerta toisensa jälkeen. "Siitä koitui sinun turmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, — das hat ja die Loreley gethan!" [Sen on tehnyt Lorelei.]
Ja sitten Karen parka painui takaisin vuoteelleen, ja aloitti taas alusta.