Hän se siellä portailla seisoi.

Klaus katsahti työstään.

"Thor Skaerniä Sindalista."

"Onko hänkin kuollut?" sanoi Karen.

Hän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli ruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen ääntä.

Karen Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset aikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä alkoivat soida.

He olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset peloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.

Karen puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti lumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.

Hänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma ihonsa kalpeaksi.

Ei juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat vallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.