Lääkäri tuli. Vaaraa ei ollut, mutta pojan täytyi maata aivan liikkumatta. Hän ei saisi yhtään liikkua. Lepoa, täydellistä lepoa, kunnes poika parantuisi, muuten hän ei vastaisi mistään.
Kai nukkui ja Karen istui aivan hiljaa katsellen poikaansa.
"Saksalaisen poika! Saksalaisen poika!" kaikui alati hänen korvissansa. "Se oli hänen surullinen perintönsä. Siinä oli syytös ja uhkaus lisäksi. Oi, rakas Jumala, auta! Minä en lopulta tiedä mitä tehdä!" — — —
"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille pojalle isäksi!"
Äidin sanat olivat juurtuneet. Valdemar ei voinut riistää niitä enää pois eikä heittää niitä luotaan.
"Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."
Hän oli ajatellut sitä ja taistellut itsensä kanssa monena, pitkänä, unettomana yönä.
Millä tavalla hän oli taistellut, se oli vain hänen ja Jumalan välinen asia.
Ja siten kävi, että Kai vei heidät yhteen tietämättänsä.
Borris tunsi sen velvollisuudeksensa. Ei Karenia, sellaisena kuin hän oli nuorena, vaan toista Karenia, tämän lapsen äitiä, jonka hän vasta äsken oli oppinut tuntemaan, ja jonka äidinsydämeen hän oli saanut silmätä, hän tahtoi nyt auttaa.