"Niin", — tuntui siltä ikäänkuin pojan olisi käynyt äitiä sääliksi ja hän mietti hetken, — "minä sain kaksi sen vertaa lyöntejä syystä — syystä —"
"Minkä vuoksi? Miksikä, lapseni?"
"Syystä että olin saksalaisen poika, enkä sittenkään osannut sanoa
Donnerstag."
"Kai!"
Samassa syöksyi tumma verivirta pojan suusta.
"Klaus, Klaus, valjasta hevonen ja lähde hakemaan lääkäriä. Mutta kiiruhda, kiiruhda! Voi, kiiruhda oikein!"
"Minkä hihnat ja valjaat pitävät, pikku rouva!"
Ja Klaus, joka oli yhtä huolissaan kuin Karenkin, ajoi pian aika ravia pihalta.
Karen oli laskenut pojan vuoteelle. Selällään hän ei voinut maata, — epätoivoissaan Karen käytti kaikkea minkä hän luuli auttavan: etikkaa, kylmää vettä, kylmiä kääreitä.
"Oi, jospa vain lääkäri tulisi! Jumala suokoon, että hän tulisi! Mutta jos hän ei olisikaan kotona! Jos verensyöksy uudistuisi! Oi, rakas Herra Jumala, armahda minua, äiti parkaa, joka olen sellaisessa kuolemantuskassa!"