"Valdemar on käynyt täällä joka päivä", lisäsi rouva Grunnet, ja niin
Karen sai tiedon asian laidasta.
Oli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli hiljaista itkua.
Ja tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin lakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän saapui Højemarkeen.
Sitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi tahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.
"Voihan niin olla", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle siitä, "mutta olipa siihen jo aika."
"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt", arveli Gyrithe. "Ikäänkuin et itse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin todenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi, Esben!"
"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät sydämistään ryöväriluolan."
"Mutta joskus sinä kai sanot Karenille, ett olet antanut hänelle anteeksi?"
"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla", vastasi Esben.
Karkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja, ja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla ollessa että unissa.