Kuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein! Ei hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä ja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan metsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.
Huurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja puut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan ikkunoista.
"Nyt he siirtävät lamppuja!" huudahti hän. "Joku kulkee lamppu kädessä talon läpi!"
"Ihmeellistä", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, "nyt kun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet pois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset, Hejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä hänen edessänsä." Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: "Nyt hän vihdoinkin on kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei puhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä."
"Jumala tiesi, tokko hän häntä sureekaan?" sanoi rouva Borris.
"En tiedä", vastasi rouva Grunnet. "Aika sen näyttää. Mutta minä en ole enää nähnyt sormusta hänen sormessansa."
Ja ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi nyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.
"Klaus", sanoi hän äkkiä käskevästi, "hakkaa lipputanko poikki!"
Klaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski tankoon.
Tanko kaatui.