"Onpa hän sittenkin hyvä", sanoi Klaus väentuvassa. "Onneksi sain sen laahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten santarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä hän sanoo, kun se on poissa!"
Karen vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää vasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.
Jos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta sielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!
Mutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla viskata luotaan.
Miksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän pääsisi vapaaksi?
Hän kysyi vain.
Karen astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä, hänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota koristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus: "Herzlicher Glückwunsch" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse? Hyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli parhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet pakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman oikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta hyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään, että Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä, jossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.
Häntä värisytti ja hän istui kauan pää käsien varassa.
Se oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen tähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä vain sanomatonta sääliä ja pelkoa.
Ja kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut ohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.