"Hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla uskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?";
Hän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi.
Muuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.
Karen nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui kiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin petoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.
Äkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.
Mutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa hiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi portaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.
Se ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen kuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira kintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin uudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt häntä.
Karenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen helposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne olivat.
"Älä koske niihin, Kai!" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois.
"Niitä sinun ei koskaan pidä katsella."
Ei ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan katsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen otti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa ja kantoi hänet alas.
Mutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä kysymys hänen mielessänsä: