"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja poissa! Esben karkoitettu!"
Ja samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen holhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!
Kellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa hänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin tekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.
Karen päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot käsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka kohosi hänen kasvoillensa.
Ymmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä hetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä!
"Hurja henkihän sinuun on mennyt", sanoi hänen ylpeytensä ja hän kohotti päätään. "Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!"
"Vähätpä siitä", sanoi Karen.
Ja tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän voimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan, itsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut kestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan päätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.
3.
Matkan varrella kuiskailivat kaikenlaiset äänet hänen korvaansa: