"Sinä kadut sitä vielä!" — "Hän ei suostu!" — "Ei koskaan maailmassa!" — "Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi pälkähtääkkään!"
Mutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei itsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin. Jokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.
Hän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin pois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat seisoivat hänen arkkunsa ääressä.
Hänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista, — ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua siihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään vedetyksi.
Mies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän katseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.
"Ei tarvitse riisua valjaista", sanoi hän ja nousi ylös portaita.
Kun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina puutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.
Häntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain silmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin hän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän aivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi ja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka istui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi ääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.
"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani", sanoi
Karen, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.
"No, sehän oli vain velvollisuuteni." Valdemar sanoi sen aivan lyhyesti. "Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää."