"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin käsiin", sanoi Karen kyynelsilmin.
Kun Valdemar ei vastannut mitään, niin hänen mielensä masentui.
"Valdemar", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, "minä nöyryytän itseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan pesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit parempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa koskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?"
Borris käänsi päätään ja katsoi Kareniin.
"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?" kysyi hän.
"Siksikö, että hän on kuollut?"
"En", vastasi Karen. "Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi kuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu."
"Ei kaikki, Karen Jürgens."
"Anna kuolleen olla rauhassa", pyysi Karen. "Minä olen tuottanut hänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme kuitit."
"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat olette minulle tuottaneet?"
"Valdemar", sanoi Karen, "kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun tanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi pyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani sinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni."