"Ei kokonaan."
"Mitä sinä vielä lisäksi vaatisit?" kysyi Karen. "Mitä enempää minä voisin sinulle antaa? Sitä loukkausta, jonka kerran heitin sinulle vasten silmiä, et suinkaan ottanut todeksi?"
Valdemar säpsähti.
"Sinä puhuit rahoista! Rahoista!" huusi Valdemar. "Omaisuus ei saisi joutua pois suvusta!"
"Älä sano sitä!" huudahti Karen suuressa sieluntuskassa. "Sehän oli vain lapsen kiivautta, jota olisit voinut halveksia."
"Vieläkö muuta, Karen Jürgens?" kysyi Borris.
"Oi, mitä haluat vielä?" huudahti hän aivan suunniltansa. "Enkö ole kylläksi nöyryytetty? Pitääkö minun tunnustaa sinulle, että olen rakastanut sinua, enkä ketään muuta kuin sinua — ja että olen tiennyt sen, — koko avioliittoni ajan, — Jumala antakoon syntini minulle anteeksi! — lukuunottamatta ensimäisiä hurmaavia kuukausia? Että rakastan sinua toivottomasti ikuisesti, ja aina elämäni loppuun asti rakastan sinua, vaikka tiedän ettei minulla ole toivoa? Ja että sittenkin tulen sinulta pyytämään tätä? Tahdotko saattaa minut vieläkin nöyryytetymmäksi, kuin miksi itse olen itseni nöyryyttänyt? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi katsoa sinua silmiin, Valdemar!"
"Voi aina katsoa, yksin kadehtijaansakin silmiin, kun vain on sanonut hänelle totuuden. Ja minäkin tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä tahdon ruveta poikasi holhoojaksi, syystä että sinä olet minun serkkuni, ja vaikka hän on Ruprecht Jürgensin poika. En mistään muusta syystä. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon että joskus voin antaa sinulle anteeksi, mutta nyt en vielä voi sitä tehdä. Niin totta kuin Jumala on korkeudessa, en tee itseäni paremmaksi kuin mitä olen", — hän oli tukahtumassa, — "minä en voi!"
"Missä on sinun äitisi?" kysyi Karen ja käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häneen.
Valdemar viittasi arkihuoneen ovea kohti. Karen meni sisään, hän ei nytkään ojentanut Valdemarille kättä, ja heittäytyi tätinsä syliin.