"Jumala siunatkoon sinua!" kuiskasi Karen ja suuteli häntä katuvaisena ja hellänä. "En koskaan, voi sinulle palkita sitä, mitä olet minulle tehnyt."
Täti ei sanonut mitään. Hän piteli häntä vain kauan sylissänsä.
Siinä perheessä olivat naiset enimmin säälivät luonteeltansa.
Mutta rouva Borris ei saanut Karenia istumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin lattia olisi polttanut jalkojen alla.
"Minä tahdoin vain nähdä sinut ja kiittää sinua. Minä olen menossa
Højemarkeen."
"Niinkuin tahdot."
Täti mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:
"En tahdo pakoittaa sinua. Ehkä se onkin parasta."
Kun Karenin vaunut olivat vierineet pihalta, niin Valdemar tuli sisään.
Äiti katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän oli huomannut piirteen hänen suupielissään, jonka hän tunsi tämän poikavuosilta, kun jokin asia häneen kipeästi koski tai häntä kiusasi, jota hän ei olisi tahtonut myöntää kellekään muulle, ei edes itsellensäkään.