Se on toivottomuuden lyriikkaa ja surun palvelusta. Mutta se on suuri vääryys eteläjyllantilaisia ja meitä itseämme kohtaan, josta meidän mitä pikimmin pitäisi irtautua.
Heille on tarpeen, että me matkustamme heidän luoksensa, he tarvitsevat vastapainoa saksalaiselle turistivirralle, joka täyttää heidän kylpypaikkansa. Ja jos me aavistaisimme, kuinka iloisia ja onnellisia he ovat jokaisesta tanskalaisesta vieraasta, joka tulee kuningaskunnasta, niin me käsittäisimme, että tässä on velvollisuus, josta me emme voi irtaantua, niin kiusallista ja sietämätöntä kuin onkin kuulla saksaa ja nähdä saksalaisia Eteläjyllannissa. Jos on toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, niin ei pelkää kosketella haavaa.
Mutta eikö ole kerrassaan välttämätöntä, että Eteläjyllannin nykyisiä oloja esitetään tyydyttävästi niille aikalaisille, jotka eivät tahdo, tai eivät voi matkustaa sinne, ja esikuvaksi niille, jotka meidän jälkeemme tulevat?
Eikö maksaisi vaivaa merkitä muistiin piirteitä tästä urheasta ja laadultaan ainoasta taistelusta ja siten säilyttää niitä jälkipolvelle? Kuinka moneen unohdukseen ja erehdykseen, kuinka suureen vapaasen mielikuvitteluun voi myöhempi jälkipolvi tehdä itsensä syypääksi, kun se ottaa käsitelläksensä tätä käyttämättä jäänyttä ainetta? Kykenisikö se antamaan kuvaukselle sen ajan omaa väritystä, samalla tavalla kuin nykyaika voi sen tehdä?
Eteläjyllantilaiset ovat ehkä itse vähimmin uskoneet, että olisi tarpeellista kertoa kuningaskunnan tanskalaisille enemmän heidän nykyisestä elämästänsä, kuin mitä he olettivat — ja täydellä syyllä olettivat — näiden jo edeltäkäsin tietävän. Ei aina myöskään voi kärsiä toisten kuvauksia, ja ehkäpä monet eteläjyllantilaisetkaan eivät voi sitä tehdä. Ehkäpä heidän mielestänsä sellaisessa kuvauksessa sorron luomaa mustaa varjoa — kenties etenkin silmällä pitäen ulkomaita, joiden huomiota tahdotaan herättää — tuodaan enemmän esiin kuin sitä uskon lujaa, rohkeata ja lannistumatonta varmuutta, joka auringon luovan voiman tavoin tehokkaasti vaikuttaa ja muuttaa puolustuksenkin hyökkäykseksi parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Että vääryyteen pannaan enemmän painoa kuin vastustukseen!
Mutta kun itse Georg Brandes vastikään välillisesti tunnusti pääteoksensa viimeisen saksalaisen painoksen esipuheessa, että hän vasta viime vuosina on oikein saanut selkoa siitä, miten saksalaiset käyvät hävityssotaa kaikkea tanskalaista vastaan Eteläjyllannissa ja siis monta vuotta eli siinä onnellisessa luulossa, että kaikki oli siellä varsin hyvin, niin siitä voi arvata, kuinka moni Tanskassa on yhtä tietämätön sikäläisistä olosuhteista, niin, suoraan sanoen uskoo, että sorto alkoi vasta von Köllerin karkoitusten mukana.
Kuningaskunnassa on monia tuhansia, jotka toivovat ja uskovat, sillä toivoa ja uskoa vailla olisi hirveätä jatkaa taistelua, tuhansia, jotka tekevät työtä ja ovat työskennelleet aina vuodesta 1864 Eteläjyllannin hyväksi. Monet näistä uskollisista työntekijöistä tuntevat sikäläiset olot juurta jaksain. Mutta ne tuhannet, jotka eivät tee työtä, sentähden ettei heillä ole toivoa? Jokaisen kansan keskuudessa on toivottomia ihmisiä, — monet esitelmämatkani pohjoismaissa ovat ainakin ilmaisseet minulle: kuinka monta.
Ja yhtä välttämätöntä on kasvavalle nuorisolle kuin Skandinavian maille ja ulkomaille, että sellaisia kuvauksia tulee päivänvaloon.
Mitä kirjallisuutta lukeva yleisö ulkomailla tietää Eteläjyllannista? Kuinka moni heistä kiinnittää huomionsa tilapäiseen kirjoitukseen jossakin sanomalehdessä tai aikakauskirjassa? Kuinka moni seuraa preussilaisten ja saksalaisten valtiopäivien aikakauskirjoja?
Parhaan todistuksen siitä, että luotettavat todellisuuskuvaukset Eteläjyllannin elämästä ovat suuressa määrin tarpeellisia, sain minä vuosien kuluessa esitelmieni kautta. Se into, millä seurattiin sikäläisiä oloja kuvaavia pieniä todellisuuspiirteitä, se syvä liikutus, jota ne herättivät, osoittivat, että tässä oli puute, joka oli täytettävä [Broder Bojsenin kirja ilmestyi vasta viime vuonna (1902) ja Zeemannin teos käsittelee niin varhaisia oloja kuin vuosilta 1864 ja 1848], ja se vastaanotto, joka näiden kirjojen osaksi on tullut sekä Tanskassa että ulkomailla, ilmaisee samalla, kuinka välttämätöntä oli levittää tietoja eteläjyllantilaisten jokapäiväisestä taistelusta.