"Vieläkö vai? Pitikö minun vielä kokea sitä häväistystä, ettei minun tanskalainen kylttini, joka nyt on ovellani ollut kokonaista kolmekymmentä vuotta, enää kelpaisi? Täytyykö vanhan aluksen purjehtia väärällä lipulla, ikäänkuin Frandsenin krouvi ei enää olisi kyllin hyvä? Gastwirthschaft! Gastwirthschaft! Helvettiin tuo kirottu Gastwirthschaft!"
"No, no", tyynnytti häntä hänen vaimonsa. "Alus on yhtä hyvä tanskalainen siitä huolimatta, ja laivuri myöskin, luullakseni."
"No, sepä vielä puuttuisi! Olen puhunut ääneni sorroksiin toista tuntia tuolle schwabilaislurjukselle ja sanonut hänelle, että krouvini on krouvi, ja aina maailman loppuun asti se pysyy krouvina. Kuka on omistaja — hänkö vai minä? Niin, minä tahdon saada ilmaa, äiti! Ei siitä ole apua, että sinä istut siinä ja tiirotat ja siirotat silmiäsi. Olenkos minä koulupoika, joka tarvitsee selkäänsä?"
"Ei se auta, pikku Karen", sanoi vaimo ja puristi Karenin kättä, sillä Karen koetti monta kertaa turhaan sanoa hyvää päivää, "kun isä raivoo, niin hänen täytyy saada raivota. Tule huomenna uudestaan, niin luullakseni aallot eivät käy yhtä korkealla. Onhan hän Preussin alamainen, niin etteivät he hänelle mitään mahda, ja sitten me asetamme sen uudestaan ulos."
Karen seurasi hänen neuvoansa ja läksi. Kun hän tuli Højemarkeen, ei rouva Grunnet ollut kotona, sillä hän oli mennyt nimismiehen luo.
Väki sanoi, että santarmi oli käynyt häntä hakemassa.
Karen kävi sisään istumaan ja odotti; hän pelkäsi pahaa.
Keskellä lattiaa oli matkakirstu. Kansi oli auki ja vaatteita oli yltympäri tuoleilla.
Karen saattoi nähdä, että äitiä oli haettu kesken pakkaustyötä, ja kiireessään hän oli heittänyt kaikki sillensä.
Silloin äkkiä hänen suustansa pääsi: