Isoäiti antoi heti sanan Kaille, että haikara oli tullut Højemarkeen ja seisoa pöyhkeili pesässänsä.
Kai ajoi heti Klausin kanssa sinne.
Myrsky yhä raivosi ja Kai sekä Klaus olivat nostaneet palttoonkaulukset pystyyn.
"Siinä on kultarintakerttu! Näetkös?" huudahti Klaus. "Se purjehtii aina haikaran kölivedessä."
"Onko käkikin tullut?"
Käki ja Kai olivat nimittäin hyviä ystäviä.
"Ei, se tulee viimeisenä. Sillä se lurjus antaa toisten rakentaa pesän itselleen. Kun se tulee, niin se sanoo: 'Kukkuu! Tee talo!' Mutta katsos hyyppää!" hän huusi ja osoitti piiskalla vainiota, missä hyypät kyyköttivät rohkeasti rinta vasten lumimyrskyä, eivätkä hievahtaneet paikaltaan.
"Niin, ne ovat rohkeita lintuja", kehui Klaus. "Ne istuvat keskellä lakeutta lumituiskussa, eivätkä liikahda, vaikka astuisi aivan niiden sivuitse. Tiedätkös, mitä karja tekee? Se kääntää hännän vastatuuleen, mutta hyyppä kääntää päinvastoin päänsä suoraan riehuvaa myrskyä kohti, ettei se saisi lunta siipien alle, mutta kurpat, ne piiloutuvat kaislikkoon. Niin, hyyppä on hyödyllinen lintu, se tahtoo suojella koko ympäristöä, eikä se osaa varjella omaa turvettaan. Tiedätkös, mistä se johtuu? Niin, kun Vapahtaja riippui ristillä, niin hyyppä huusi: 'Kiusaa! Kiusaa!', mutta haikara sanoi: 'Huojenna!' ja pääskynen sanoi: 'Virkistä!'"
Kai ei voinut kieltää, että hän oppi hirveän paljon Klausilta.
Kai jäi viideksi päiväksi isoäidin luo. Hänenhän piti tutustua haikaraan ja ottaa selkoa kaikista sen salaisuuksista, mutta kun hän myöhään eräänä iltana tuli takaisin Egtvediin, — isoäiti itse kyyditsi hänet kotiin, se on: niin hyvin vaatteihin käärittynä, että hän oli kuin pieni pehmeä mytty, — niin Karen kutsui hänet heti ikkunan ääreen.