Asta kohotti käsiään, mutta Keldet ei hiiskunut luotua sanaa.
Piiripalvelija läksi ja kalisteli kauheasti sapelillansa, joka joutui oven väliin hänen aikoessaan sitä sulkea.
"Siinä se nyt on, äiti!" sanoi Keldet.
"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Asta pelokkaampana, kuin mitä hänellä oli tapana olla.
"Kieltäytyä, kieltäytyä, kieltäytyä! Mitä perhanassa isä muuta voisi tehdä? Emmekö me ole ihmisiä? Hyvä Jumala, auta meitä! Emmekö me ole ihmisiä?"
Keldet meni heti levolle, sillä hänenhän piti varhain seuraavana päivänä olla paikalla.
Asta puhalsi lampun sammuksiin.
"Jumalan nimeen", sanoi hän, pannen kätensä ristiin ja asettui nukkumaan.
Mutta uni ei silmään tullut. Kuu paistoi kirkkaasti sisään matalasta, pieniruutuisesta ikkunasta. Valo virtaili huoneesen vetokaihtimien yläpuolelta.
Kirsikkapuu huojui hiljalleen ulkopuolella, ja valkeaksi kalkitulle seinälle, aivan Astan sijan yläpuolelle, kuvastuivat oksat mustina ja häilyvinä.