"Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut!"
Hänen vaimonsa tuli käyden häntä vastaan ja varjosti silmiään auringolta katsellessaan maantielle päin.
Kädessä hänellä oli kudin ja hän kutoi yhtä innokkaasti kuin Keldet jutteli.
"He eivät uskaltaneet antaa kirjallista käskyä, äiti! He eivät uskaltaneet antaa sitä kirjallisesti, sillä heillä oli paha omatunto! Paha omatunto loisti nimismiehen silmistä, sillä sitä kieltoa ei ole rikoslaissa. Se ei käy! Ei, se ei käy!"
Ei se käynytkään. Uhkaus meni myttyyn, mutta holhousvirasto tarttui kiinni asiaan.
"Nyt he lyövät peukalonsa poroon" naureskeli vanha Frandsen. "Oletko kuullut sitä, Valdemar? Kun he eivät voi riistää meiltä vanhemmanoikeutta, niin heidän pitää keksiä jotakin muuta. Voitko lukea, mitä tuossa seisoo, Valdemar?" Hän viittasi piipun varrella sanomalehden ensi sivua. "Kuules! Jos me emme tuota kotiin ripilläkäyneitä lapsiamme kuningaskunnasta ennen sitä ja sitä päivää, niin kaikki optantit meidän kunnissamme tulevat karkoitetuiksi. He, hee! Voimmepa me sanoa, että miekka alituisesti riippuu hiuskarvan varassa meidän päämme päällä!"
Borris ajoi heti nimismiehen luo. "Se on kai erehdys", hän sanoi.
"Nein, nein", vakuutti nimismies. "Kaikki olla niinkuin pitä."
"Te erehdytte. Optanteilla on laillinen oikeus oleskella Eteläjyllannissa, eikä heitä saa loukata, yhtä vähän heidän persoonaansa kuin omaisuuttansakaan."
"Aber, miksi die Schleswiger ei tahdo sich regieren lassen? Sie müssen den Zügel fühlen! Sie müssen den Zügel fühlen!" [Mutta, miksi slesvigiläiset eivät tahdo antaa hallita itseänsä! Heidän täytyy tuntea ohjaksia.]