Karen kohosi vitkalleen heidän kunnioituksessansa, jonka hän niin kevytmielisesti oli hukannut. Askel askeleelta hän valloitti sen takaisin.
Mutta tarvitaan vähintäin kaksi vertaa enemmän aikaa jonkun takaisinvoittamiseen kuin sen hylkäämiseen.
Kesä ja syksy 1899 oli sitä paitsi varsin synkkä lehti Eteläjyllannin uusimmassa historiassa.
Täydellä syyllä saattoi kysyä:
"Kuinka kauan sitä kärsitään Europassa?"
Lainkuuliaista ja rauhallista väestöä loukattiin kaikella mahdollisella tavalla, vaikka se uskollisesti ja valittamatta täytti kaikki kansalaisvelvollisuutensa eikä ollut tehnyt mitään pahaa; se ei ollut uneksinutkaan kapinasta.
Palkaksi heitä karkoitettiin ja heidän kansalaisoikeuksiansa loukattiin, niin, eipä heillä ollut edes valtaa omien lastensa yli.
Mutta kuka oli nyt muka herrana Eteläjyllannissa? Minkävuoksi eteläjyllantilaisten ulkonaista turvallisuutta uhattiin siihen määrään, että sitä tuskin enää oli nimeksikään jäljellä?
Miksikä preussilaiset poliisit pitivät niin tarkasti silmällä kunnollisia paikkakuntalaisia, miksikä he tekeytyivät heidän hoitajiksensa, miksikä he ottivat selkoa heidän kokouksistansa, tanssiaisistansa, puheistansa, yksinpä jokaisesta laulustakin?
Miksikä he juoksentelivat talosta taloon etsien sellaisia palvelijoita, joita saattoi karkoittaa vain siitä syystä, että he olivat Tanskan alamaisia, etsien joka ainoata, joka mahdollisesti olisi ollut mukana juhlissa etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, etsien kaikkia niitä Danebroglipun[8] kuvalla koristettuja kuppeja ja piipunpesiä, joita yleensä saattoi olla kauppiaiden varastoissa?