Borris kääntyi hänen puoleensa ja Madsen pelästyi hänen kasvojensa ilmettä.
"Jos Borriksella olisi ollut syytä lyödä minuakin", sanoi Madsen jälkeenpäin, "niin luulen, että hän olisi sitä tehnyt."
Kun mies taistelee itsensä kanssa, niin hän näyttää usein siltä, kuin hän tahtoisi ruveta taisteluun koko maailmaa vastaan.
Hän näki edessään Karenin, sellaisena kuin tämä seisoi ovessa, kalpeana ja pelästyneenä, kasvoissa kesken kauhistusta jotakin hänelle vanhastaan rakasta ja lapsekasta, ja tuo näky kiusasi häntä. Oi, miten se häntä kiusasikaan!
"Pitäisitte näitä mielemmin silmällä kuin meitä", sanoi Borris lyhyesti, kun hän jätti lurjuksen käsistään, mutta tämä yritti turhaan puristaa sidottuja käsiään nyrkkiin, pudisti päätään Valdemarille ja sähisi hampaittensa välistä:
"Kyllä minä sinut vielä muistan! Kyllä minä sinut vielä muistan!"
Karen astui ikkunan luo ja katsoi ulos.
"Sinä ja Jens saatte maata täällä sisällä tänä yönä", sanoi hän, "nyt yöllä emme voi hankkia lasimestaria. Parasta taitaa olla, että me mitä pikemmin asetamme luukut kaikkiin ikkunoihin."
Sinä yönä ei Karen saanut unta silmään.
Valdemarhan oli kuin kaitselmus, joka valvoi hänen ylitsensä, ja jonka kaikesta huolimatta täytyi olla saapuvilla, silloin kuin hän enimmin häntä tarvitsi.