Sillä samassa kuului kovaa melua huoneesta, ikäänkuin joku päästäisi käsistään raskaan esineen.
Valdemar hyppäsi sisään ikkunasta ja tuli karjanhoitajan avuksi, joka painiskeli varkaan kanssa, ja siten. Valdemar ensi kertaa seisoi Ruprecht Jürgensin katon alla.
Mutta viereisen huoneen ovessa oli Karen, vieläkin kalpeampana kuuvalossa, kuin todellisuudessa. Sillä heti kun hän oli kuullut melua, oli hän juossut herättämään Klausia ja tuli nyt Klausin kanssa paikalle.
Hän näki kookkaan miehen seisovan keskellä lattiaa ja toisen, joka makasi sidottuna maassa ja kiemurteli kauheasti kiroillen tämän jaloissa.
"Äh, kyllä minä, senkin roistoväki!" Klaus alkoi kovaäänisenä ja innokkaana käydä mieheen käsiksi. Mutta kookas mies, joka seisoi siinä kohona, käänsi päätään, ja se oli Valdemar. Mitä tämä merkitsi?
Nähdessään näin äkkiä serkkunsa, alkoi Karen vapista, niin että jalat tutisivat hänen allansa.
Olivatko hänen ajatuksensa tuoneet hänet tänne? Hän luuli hänen olevan kaukana, ja kuitenkin hän oli niin lähellä, saman katon alla kuin hän itsekin.
"Älä pelkää, Karen Jürgens", sanoi hän kylmästi. "Minä ajoin tästä ohi ja näin varkaan ryömivän sisään ikkunasta, siinä kaikki."
Ja yhteisin voimin he kantoivat ulisevan itäpreussilaisen ulos ja heittivät hänet vaunuihin - Madsen oli nimittäin jo ajanut pihalle, — ja veivät hänet suoraa tietä putkaan.
"Samalla tavalla sinun isäsi ja minä kuljetimme kerran tuollaista sikamaista nautaa vaunuissamme", nauroi Madsen, "mutta sillä kertaa se oli oikea santarmi."