UHU Ja vaikene, napinakansa! Koko herjalla muodollansa hän on jumalan pilkka ja sikiö pahan. Tämän todeksi todistaa mahdan. Siis kuulkaa, mitä nyt kalloonne ahdan: On meidät jumala Kuu ihan kaltaiseksensa luonut. Hänen armostansa on meillä myös suu, min' Luoja huulettomaks on suonut. Ylös silmänne luokaa kuutamon puoleen: Hän nauraahan huulia vailla ihan apinan oikean lailla. Mut immellä tällä on lisä, jot' ylpeillen huuliksi mainii. Vain paholainen niiden on isä.
YÖKKÖ Voin taata kaikista viisaimpana, ett' totta on paimenen sana.
INRA heiluttaa Yökön häntää, hänelle tarkoittaen, somasti uhitellen:
Kenen on tämä saparoparka?
YÖkkö vetäytyy peläztyneenä oikealle.
UHU siirtyy keskemmälle: Ja paholaistakin hirveämpää on laadulta rienaus tää. Täm' on inhimillistä! Tämä muistuttaa mua suvusta villistä, suvust' ihmisen kurjan ja kalvaan, — min osa on taistella, kurjana kuolla, elo taakkana kantaa, rehkiä turhaan ja sortua väkivaltahan, murhaan. — Heit' onhan nähtykin rannoilla näillä, kun kuuttomin öin sekä myrskysäillä lyö heidät meurova meri näit' armaita rauhan rantoja vasten. — He ovatko näköä autuasten? He viruvat jäsenin nääntynein ja kaihisin, polttavin silmin.
Siirtyy takaisin oikealle, Inran huulia osoittaen.
Ja huulet — niin, on heilläkin huulet,
Mut irvistäväiset ja mustat —
INRA väristen uuden ajatuksen alla:
Min' oisinko ihminen myös — — mitä luulet?
UHU Tämän Iaatuiseksi tahdotte muuttaa paratiisin ja onnelan tään?
INRA
Nyt maailman hurmana, turmana nään — —