Lie kovaa tuo kuin sanot,
Mutt' kovempaa ois tuho Karthagon.
(Samassa Sankhuniathan astuu sisään oikealta temppelistä, Hasdrubal menee häntä vastaan, puhuu kuiskaten papille, viitaten Sophonisbeen päin)
SOPHONISBE (lyyhistyy istuimen viereen painaen kädet ohimoilleen):
Miks sumeaks käy maailma. Jo kuulen
Kuin tohisevat tuulet kauhun. Peitä
Mua pimeys. Sun sylissäsi kaaos
Suin ammottavin huokaa, sen ma kuulen,
Sen tunnen ma kuin tuskan sielussain. —
Jo, hauta määrätön, se ahmaise!
Se kurimukses täyttää tarkalleen,
Sen mitta myös, näät, määrätön kuin sun.
Miks tuijotat kuin tuhatsilmä-aave.
Koht' uskallat? Ei, ei! Jo pysähdy.
Viel' viivy! (Kirkaisten.) Jumalat!
(Hetken vaitiolon jälkeen tyynemmin, kuin väsyneemmin.)
Niin Jumalat
Unohdetut, viel' älkää rangaisko
Ett' teistä luovuin pois. Nyt äly loppuu,
Siks teissä turva vain, oi jumalat —
Voi kuulkaa lastanne. Sen ansaitsenkin!
Nyt muistakaa, jo viime aikoina
Monesti teit' oon maininnut — niin — ja —
Ja varmaan rukoillut. — Elissa! Nimes
On ollut pyhä mulle, lapsena
Niin hartain mielin — muistathan — ma uskoin:
Astarten ilmestys sa olet, pyhin
Lihaksi tullut sinuss' on. Niin myös
Sun pappis opettaa! Et nainen vain,
Vaan jumalatar, — niin nainen, — jumalatar
Oh kuinka sanoisin — mun sisarein,
Mutt' korkee, ylhäinen, nyt saavu jo,
Tää taakka rinnaltani nosta — Sulle
Mit' uhraisin? — — —
(Sankhuniathan on lähestynyt.)
SANKHUNIATHAN (laskien kätensä rukoilevan olalle):
Sua ihmislasta, nään,
Astarten armo pyörryttää — — —
SOPHONISBE (itsekseen toistaen):
Mit' uhraan?
SANKHUNIATHAN (nostaa hänet ylös):