Jos ihminen tai nilja mato maan,
Olento, luomus, karvaltansa soma
Tai inhoittava mulle kauhun tuo,
Kaikk' kauas sysään ma, on iljetys
Tuo luonnon luomaa taikka luonnoton
Kuin petos ihmisen.
SANKHUNIATHAN:
Siis, Hasdrubal,
Päämiehet mikatanein tänne tuota,
Niin nähdä saat, miss' on se lietesuo
Mi myrkkyusvistansa siittänyt
Petoksen hengen on ja kapinan.
HASDRUBAL (lyö käsiänsä yhteen, vartija ilmestyy):
Päämiehet mikatanein templin suojiin
Nyt tuotakoon.
(Viittaa oikealle.)
ALITTA (tulee vasemmalta):
Mua kuule, valtias.
Ei riemullani äärtä nyt, ei rajaa.
Massiva-poikan' kohta nähdä saan.
Nyt vihdoin, vihdoin tuskanöitten jälkeen
Taas rauha, hymy olemuksein täyttää —
— Suojasta, min tää ylväs talo soi,
Sua, Hasdrubal, nyt kiitän. Veljeni
Ja kerran poikani sen palkitsee.
HASDRUBAL:
Puhetta kiittävää ei ansaitse, ett' turvatonta naista suojaan. Mutta, ken sulle, ruhtinatar, saattoi nyt tään ilosanoman -?