Mun täytyy, täytyy, aina vain mun täytyy!
(Sairaalloisen kiihkeästi.)
Kahlehtii usko mua, ett' tää käärme
Jos kuolee pois, niin jotain suurenmoista
Tapahtuu silloin. — Mutta käärmehyinen
Tää pyhä on, se luonnon, kansanvoiman
On perikuva, sitä vaalia
Mun tulee, senhän täytyy kestää.
(Hurmautuen)
Mutta —
Jos tummuis pyhät täplät sen, niin silloin
Ei mun myös kestää tarvis elon taakkaa.
(Syöksähtää jälleen korin luo)
Mutt' turhaan, käärme paikallansa makaa,
Ei toinnu, eikä sairaammaksi käy.
Kuin itse välinpitämättömyys
Se samein silmin tuijottaa — ja katso
(Vetää syrjään teltan verhon)
On samanlaista koko maailma!
Sua eikö kuoleta tää autius?
Ei merta nää, ei lähteen silmää. Rumaa
Rumempaa seutua ei missään lie.
HELIKE:
Kuninkaan pyyntöjä miks et sa seuraa,
Palatsiin lähde, missä kukkaan puut
On juuri puhjenneet?
SOPHONISBE:
Ma tahdon nähdä,
Kuink' kiirein kuningas taas pakenee.
Sanoinhan jo, ma ihmeenmoista vuotan
Tapahtuvaksi täällä. Sitäpaitsi:
Mua täällä tahtoo pappi viipymään.
HELIKE:
Tät' tuskan taakkaa turhaan kannat: Rauhan
Mielhaluin päättää kuningas, jos viittaat
Vain sallivas sen. Rauhaan suostuthan!
SOPHONISBE:
Mi puhe! Tytär Karthagon ei petä
Kuin orja taikka palkkasoturi —
(Vihalla)
Vai kiel'kö kätyrin näin kertaa toiveet,
Joit' hautoo vihamies!
(Helike kääntyy loukkaantuneena poispäin. Sophonisbe rientää hänen luokseen katuvana.)