— Terve taloh!
— Terve vierahille! Perälle istumaan käykää!
— Missä Iro? kysyi heti Joron poika epäilevästi.
— Kylällä asioilla. Pian hän saapuu, vastasi isäntä.
Kun vieraat olivat istuutuneet tulotshaijuja juomaan, alkoi Joro:
— Kuulehan, veliseni Jehhiimei Rotoni! Nyt ei enää häitten lykkääminen käy päinsä. Meille on miniä tarpeen, ja vanheneehan tämä poikakin jo ihan ikälopuksi, jos tässä yhä ja yhä ruvetaan asiata siirtelemään. Naureskelemaan jo meille ihmiset rupeavat. Mikäs tässä oikein kangertaa?
— No! Iro ei vielä ole mielinyt kotiaan jättää, vastasi vältellen isäntä.
— Eikö sitten nykymaailman aikaan taatto enää saa tytärtään taipumaan? Vai eikö tällä taatolla ole tahtoa? Kuulehan, taatto, minulla on sinun sanasi. Ja asiasta täytyy nyt tulla tosi, tai menetät sinä arvosi miesten silmissä. Ellei kahden viikon päästä ole häät, kerron minä kylillä, mikä sinä olet miehiäsi sanojen pitämisessä.
Ukko Rotoni tunsi moisesta puheesta voimakkaan kiivastuksen vyörynnän povessaan, mutta muistaessaan, että puhuja oli hänen vieraanaan, hänen omassa kodissaan, sai hän sisunsa asettumaan, vastaten yksikantaan:
— Olkoon sanottu! Häät pidetään kahden viikon kuluttua.