— Vangita! huudahtivat veljekset. — Vangita meidät!
Pojat tunsivat verien syöksähtävän kasvoilleen ja maailman mustenevan silmissään. Olivat he jo paljon saaneet kärsiä ja kokea, mutta näin katkeraa hetkeä he eivät koskaan olleet osanneet aavistaakaan. He tunsivat ensiksi aivan lamaantuvansa, mutta sitten yht'äkkiä vilahti Paavon silmissä omituinen teräksinen tuli, jonka jälkeen hän heti näytti tyyntyvän ja saavuttavan tasapainonsa. Hän kuiskasi jotakin Erkille, jolloin tämäkin tyyntyi.
Hetkisen aprikoituaan suoristautui Paavo ja lausui jyrkällä äänellä:
— Me olemme aivan syyttömiä. Äsken mainitsemieni lisäksi muita todistajia ei meillä ole. Mutta me emme alistu vääriin tuomioihinne! Meillä on oikeus elää vapaina. Jos muu ei auta, me pakenemme. Yksin ette kykene meitä vangitsemaan.
Samassa hypähti Antti-renki uunin pankolta ja kolautti poliisia kalloon, jotta tämä tupertui lattialle. Mutta silloin avautui ovi ja sisään astui kaksi miestä, revolverit kädessä, nähtävästi poliisin apulaisia, jotka oven takaa olivat seuranneet mitä sisällä tapahtui.
— Lain nimessä minä vangitsen teidät! he huusivat.
Nyt ei mikään enää auttanut. Poliisikin kömpi pystyyn ja heristeli nyrkkiään Paavon nenän edessä, kirkuen:
— Riiviö! Vai rupeat sinä tässä vielä tappelemaan! No, suurempihan on rangaistuksesi oleva!
Antin isku oli tullut niin äkkiä ja kokonaan aavistamatta, ettei poliisi itsekään oikein huomannut kuka sen antoi, vaan otaksui lyöjää luonnollisesti Paavoksi, joka juuri silloin oli seisonut hänen sivullaan. Paavo taas, pelastaakseen Antin ikävyyksistä, otti syyn päälleen, vilkuttaen vielä silmää puolustajalleen merkiksi, että anna hänen olla vaan siinä uskossa!
Ilkeästi mulkoillen poliisi veti käsiraudat taskustaan ja pani ne poikain ranteisiin, lähtien raastamaan heitä pihalle ja rekeen. Vakavina ja allapäin seurasivat pojat mukana. Emäntä jäi pöydänpäähän itkemään, isäntä käveli voihkien edestakaisin pirtin lattialla, ja Antti murahteli itsekseen oven suussa.