Pihalla helähtivät aisakellot. — Sinne nyt menivät kunnon pojat, joissa ei mitään vilppiä ole! huokasi isäntä.
Kellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen, luodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat jo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit toisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka alakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.
VI.
Murheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt vankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä tietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien syytöksien nojalla.
Tie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä, pistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen jylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat taivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja Pyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien vapaudenkaipuun aivan huippuunsa.
Oi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman alhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi mikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa pilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka vastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille noustessaan.
Tällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he niitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti väräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa vapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.
Pääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan huimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa se, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin Kärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.
* * * * *
Ihminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän sen on menettänyt!