Masentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa heidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen vanginvartian talossa.
Siihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät vangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta jäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta enää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa vavahtelua.
Iltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista toinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö mistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään antoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen oikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi. Mutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään näkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota ulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.
Saapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia levottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat raukeaan lepoon.
Kauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä heräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät voineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa sekä heikkoa äännähtelyä:
— Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.
— Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.
— Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika helposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki, jottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko teillä vielä käsiraudat päällä?
— Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.
Pojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti läikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.