Tultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten, tiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen, suoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin sylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli puitten ja ruohikon peitossa.
— Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.
— Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se levenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten alitse.
— Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin?
Jospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!
Pojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että siitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni tosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui eteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta laitaan.
Sen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa pojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan tapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.
— Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. — Eikös tuossa näy ojansijasiakin?
— Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä on ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?
Kierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo kasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he pysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.
Tiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat rakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista hirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto oli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten näytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.