— Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa tehnyt! virkkoi Paavo.
— Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. — Pellon ja polun vesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta ollut.
— Siltä se näyttää.
— Kurkistetaanpas sisälle.
Pojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla puusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa kauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa valossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen pääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine ihmisluineen.
Säikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle tuumimaan.
Mikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja yksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta ajatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan rauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa nukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut, ja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät pojat.
— Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. — Pirtti olisi meille tarpeen ja asunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän sinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.
— Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:
— Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle kunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se perintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?