IX.
Suuri oli poikain innostus, heidän nyt hyöriessään uusilla kotitanterillaan Erakkojärven rannalla — sen nimen he erakkovainajan muistoksi olivat järvelle antaneet. Ensi töikseen he korjasivat pirtin päällyskaton, kattaen sen kokonaan tuoreilla tuohilla tiiviiksi ja vedenpitäväksi. Polut rantaan ja saunaan he raivasivat puhtaiksi sekä perkasivat kaivon, jonka reunamat vuosien vieriessä olivat monesta kohden sortuneet. Niin he ahersivat päivät päästään, tuntien suurta tyydytystä ja iloa nähdessään kaiken vähitellen tulevan oivaan kuntoon.
Muuten oli asiat hyvin, mutta leivän puute rupesi vähitellen käymään sietämättömäksi. Yksipuolinen liha- ja kalaravinto alkoi tympäistä, vieläpä heikontaakin heitä.
— Kuulehan, Erkki! Tämä ei enää vetele, tämä leivättömyys. Kyllä nyt on lähdettävä jauhon ostolle kyliin. Ja sitä paitsi ovat ampumatarpeemmekin jo vähissä.
— Niinpä kyllä! Hyväpä kylään olisi päästä, mutta mistäs sen löydät? Kuusamonpuoleisiin ei meillä ole asiaa. Voisivat vielä hyvinkin napata kiinni. Vienan kyliin taas emme osaa.
— Eiköhän sieltä sentään jostakin kylää löytyisi, rajan takaa, jos hakemaan ruvettaisiin. Kuusamon kyliin me emme kylläkään lähde. Se on itsestään selvää, se.
— No jospa pitkän harhailemisen jälkeen Vienasta kylän löytäisimmekin, niin miten osaisimme tänne takaisin? kysäsi Erkki.
— Elähän heittäydy tyhmäksi, poika! Onhan siihen selvä keino. Kun lähdemme itää kohti ja jätämme tämän järven rannat, lyömme kirveellä tiheän pilkoituksen puihin, aina siihen saakka, kunnes tulemme jollekin tielle. Merkitsemme sen paikan tarkkaan ja käytyämme kylässä palaamme jälleen pilkoitusta myöten omille maille.
— Selvä on! Lähdetäänkö heti?
— Lähdetäänpä vain!