Niin he lähtivätkin, ottivat Lukinkin ruuheen, meloivat suoraan järven poikki toiselle rannalle ja kätkivät siellä soutupelinsä pensaikkoon huolellisesti.
Paavo asteli edellä pitäen suunnasta huolta. Erkki tuli perässä iskien kirveellä pilkkoja puihin.
Mahtavia olivat seudut jyrkkine harjanteineen ja jylhine vuorineen, joita ikimetsät peittivät. Siellä täällä läikähti näkyviin jokunen järvi tai lammin silmäke suoaukeaman keskessä, ja joskus katkaisi tietä hiljaa-juokseva tumma erämaanjoki, joka äänetönnä äyräittensä välissä lipuen virtasi tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, yhtä tuntemattomista lähteistään, jostakin Tapiolan takamailta. Ja aina löytyi lähistöltä jokunen hongan kelo joen poikki kaatuneena, tehden sillan erämaan poikien yksinäiselle polulle.
Näin he kulkivat, joutuen yhä lähemmäksi Vienan-Karjalan kaukaisen kansan elelypaikkoja.
— Kummaapa on mielestäni, ettei vaan tietä jo eteen tule, vaikka puolisen päivää olemme astuneet, — ei niin polun pahaistakaan, virkkoi Paavo.
— Ihmettäpä on, ja sitäkin ihmeempää on mielestäni se, ettemme vieläkään ole kulkeneet Suomen rajan poikki.
— Sitäpä juuri olen itsekin kauan jo odotellut, mutta eipäs vain näy! Liian pieniä ovat nuo joetkin valtakunnanrajaksi olleet.
— Mutta minäpä luulenkin nyt arvaavani asian. Raja kulkee meidän järvessämme!
— Niinköhän? Eipä se kylläkään mahdotonta ole. Kun muistan vielä, miten Nuoruselta katsoen raja kulki ja miten me viistoon sitä kohti läksimme, niin tuntuupa minusta mahdottomalta, että raja olisi kaukanakaan meidän pirtistämme. Ja voipa olla juuri niinkuin arvelet.
Jälkeenpäin pojat saivat huomatakin tämän arvelunsa oikeaksi.