* * * * *
Vuoriseutu ja korkeat harjanteet loppuivat pieneen suohon, jonka poikki kahlattuaan matkamiehet saapuivat kauniille kankaalle. Kauan he eivät vielä sitä pitkin olleet astelleetkaan, kun yht'äkkiä metsä katkesi ja eteen ilmestyi tie, tai oikeastaan leveähkö polku. Pojat löivät siinä kohdassa honkaan suuret merkit, pannen muutenkin paikan tarkasti muistiinsa.
— No viimeinkin se tuli vastaan! riemastui Erkki.
— Sitähän minä sanoin, että kyllä täältä jostakin tie löytyy Valkeanmeren tältä puolen, kunhan vain tarpeeksi painellaan auringon nousun maita kohti, jatkoi Paavo.
— Mutta kummaltako suunnalta luulisit kylän pikemmin löytyvän?
— Siinäpä kysymys, johon minussa ei ole miestä vastaamaan. Mutta astellaan nyt vaikka etelää kohti. Jos ei siitä päästä mitään löydy, tullaan takaisin ja ruvetaan hakemaan toisesta päästä. Eihän tällainen tie mitään peikkojen polkua ole. Kyllähän se jossakin ihmisasunnoille päättynee.
Keventynein mielin he nyt riensivät tietä eteenpäin. Vaikka jo olivatkin melkolailla uupuneita, pitivät he hyvää vauhtia yllä. Kannustahan heitä toivo pikaisesta kyläänpääsemisestä. Mutta minkäänlaisia asutuksen merkkejä ei vaan tullut näkyviin, vaikka jo olikin ilta joutumassa ja pitkä taival selän takana. Yhä saloisemmaksi kävi vain seutu. Pojat alkoivat jo ajatella pysähtymistä ja levolle asettautumista muutamalle nurmikkoiselle hietikkorinteelle, kun heidän silmiinsä samassa kävi kuin veden välkähtelyä puitten välistä.
— Eipäs jäädäkään tähän! Tuollahan taitaa olla järvi, ja kenties on siellä kyläkin! virkkoi Paavo.
Kiireesti he riensivät rinnettä alas. Järvi tuli näkyviin, muuan kattokin vilahti samalla rantapetäjiköstä esiin sekä sen takaa suuri nuottatalas ja pari venettäkin.
— Ahah! Jopas viimeinkin tullaan kylään! riemastui Erkki.